Klassismi (eli uusklassismi) oli barokin ja rokokoon jälkeen syntynyt taidesyleensä Rooman ja antiikin Kreikan taiteen ja kirjallisuuden pitämistä yleisenä esikuvana. Klassismi on tarkkaan ottaen erotettava ajallisesti 1600-luvun eurooppalaisesta kulttuurivirtauksesta klassisismista, jonka keskuksena oli Ludvig XIV:n Ranska.

Klassismia katsotaan olleen useina aikoina. Esimerkiksi suomalaisessa arkkitehtuurissa vallitsi 1920-luvulla klassismi.

Symmetria, tasapaino, tyylikkyys, maltillisuus ja luonnollisuus ovat sekä klassisismille että klassismille tyypillisiä piirteitä lähes joka taiteenalalla, joissa antiikki näkyi erittäin vahvasti. Ne olivat täydellinen vastapaino aiemmin vallinneille, rönsyileville ja koristeellisille, rokokoolle ja barokille, joista klassismi pyrki irrottautumaan.

Versailles'n palatsi
Versailles'n palatsi
Klassisismi tunnetaan myös selkeänä sääntöjen aikana, erityisesti ruonouden kriitikon ja teoreetikon, Nicolas Boileaun ansiosta. Hänen mielestään ihmisluontoa, jota teatterin tuli kuvata, oli lähestyttävä järjen näkökulmasta, ja siitä oli karsittava kaikki epäolennaiset yksityiskohdat. Järkevyyttä ja käytännöllisyyttä alettiin korostaa Rooman ja Kreikan aikakausien malliin. Tarkkoja ohjeita asetettiin kaikille taiteen aloille erikseen aina rakennuksista näytelmiin. Kuvassa näkyvän Versailles'n palatsin tarkka tasapaino ja symmetria ovat tästä hyviä esimerkkejä.

Kirjallisuudessa klassisismin katsotaan sijoittuvan 1600-luvulle ja 1700-luvun alkuun. Kirjallisuus pyrki muodon ja sisällön harmoniaan sekä selkeyteen, ja antiikin kirjallisuutta pidettiin suuressa arvossa. Kielen puhtaus ja 'oikea' muoto olivat myös oleellisia. Kirjallisuus pyrki usein kuvaamaan yhteiskunnallisia ilmiöitä, ihmisen heikkoluontoisuutta, asenteita ja tapoja, hovin elämää sekä suuria rakkaustarinoita.

Ranskan klassisismi noudatti draamassa niin sanottua kolmen ykseyden sääntöä, jonka kerrotaan pohjautuvan Aristoteleen runousoppiin. Aristoteles mainitsi kuitenkin runousopissaan näistä lähinnä toiminnan yhteyden. Ranskan akatemian laatimat muotosäännöt olivat tässä mielessä Aristoteleen runousoppia tiukemmat. Säännön tavoitteena oli säilyttää näytelmän keinoin mahdollisiman pitkälle viety todenmukaisuus, eli draamallinen realismi. Tragediat olivat suosittuja klassisismin draamassa, joiden aiheet otettiin usein antiikin historiasta tai mytologiasta, mutta myös raamatullisia ja itämaisia aiheita suosittiin. Tragediat noudattivat myös runomuotoisuutta ja jakoa viiteen näytökseen. Ihmisen luonteella ja myös kohtalolla oli usein suuri merkitys.

Komedia hyödynsi vanhoja kansankomedioita uudistamalla niitä klassismin säänötjen mukaisiksi. Tunnetuin ja merkittävin klassisismin komediakirjailija oli Moliére, jonka teemoja olivat usein epäluonnoliisuus ja ihmisluonne.